Kun puhumme tuotantoeläimistä, puhumme usein kuin kyse olisi jostain täysin erilaisista eläimistä kuin lemmikki- tai villieläimet. ”Ei niitä voi verrata koiriin”, sanotaan. Tai: ”Eivät ne kaipaa enempää - ne on jalostettu ja syntyneet tuotantoon.” Näiden ajatusten taustalla on oletus siitä, että eläin menettää yksilöllisyytensä, luonnolliset tarpeensa ja kyvyn kokea kärsimystä, kun sen paikka määritellään osaksi tuotantoa.

Mutta yksikään eläin ei ole luonnoltaan tuotantoeläin – se on rooli, jonka ihminen on eläimelle päättänyt. Lajityypilliset tarpeet, kuten tarve liikkua, leikkiä, hoivata ja olla osa laumaa tai parvea, eivät katoa, vaikka eläin olisi jalostettu ihmisen tarpeita varten eri näköiseksi tai syntynyt tuotanto-olosuhteisiin.

Sika ei lakkaa olemasta sika, vaikka se syntyy tuotantoon

Yksi eläintuotannon sitkeimmistä harhakuvista on ajatus siitä, että nykyiset tuotantoeläimet olisivat ikään kuin luotuja täyttämään ne tehtävät, joita niiltä odotetaan. Eläimiä on kyllä jalostettu tuottamaan enemmän ja kasvamaan nopeammin, luonnottoman suuriksi – eläintuotannon tavoitteet huomioiden. Mutta jalostus ei muuta sitä, mitä eläin luonnollisesti tarvitsee voidakseen hyvin.

Esimerkiksi "tuotantosika" on jalostettu villisiasta, joka viettää luonnossa päivänsä kaivaen, tonkien, ruokaillen ja liikkuen laumassa suurilla alueilla. Tuotannossa sama eläin elää koko elämänsä ilman kunnon virikkeitä, tilaa liikkua tai mahdollisuutta tutkia ympäristöään – ja kokee turhautumista ja stressiä. Sian ei tarvitse olla kokenut parempaa elämää kärsiäkseen puutteellisista oloista, sillä nämä tarpeet ovat läsnä sian aivoissa aina.

Virikkeettömyys johtaa käytöshäiriöihin. Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan 51 prosentilla tuotantosioista oli joko puremajälkiä saparoissaan tai häntä oli purtu kokonaan tai osittain pois. Myös passiivisuus on yksi stressin ilmenemismuoto: tuotanto-olosuhteissa siat makaavat paikallaan keskimäärin noin 90% ajastaan. Tämä ei ole laiskuuden tai tyhmyyden merkki – vaan seuraus virikkeettömyydestä ja epäluonnollisista olosuhteista.

Sama eläin, eri arvo

Harva esimerkki havainnollistaa eläinten luokittelun mielivaltaisuutta yhtä selvästi kuin kani. Kanien kohdalla jopa samoja rotuja käytetään sekä lemmikkinä, että tuotantotiloilla - ja eläinten kohtelu riippuu täysin siitä, missä kategoriassa niitä pidetään. Toisessa tapauksessa kani hankitaan perheenjäsenksi, toisessa kasvatetaan lihaksi tai turkikseksi. Mutta kanin elinolosuhteet tai rotu eivät muuta sitä, mitä kani tarvitsee: tilaa liikkua ja tutkia, mahdollisuutta kaivaa, nakertaa ja elää lajitoverien kanssa.

Eläintuotanto perustuu ajatukseen, että joillakin eläimillä on vähemmän väliä. Että kana, sika ja nauta ovat olemassa ihmistä varten – eivät yksilöinä, vaan osana tuotantoprosessia. Mutta nämä eläimet tuntevat ja kokevat maailmaa yhtä konkreettisesti kuin eläin, joka elää kotona lemmikkinä tai villinä luonnossa.

Eläimen kehossa ei ole kytkintä, joka sammuttaa liikkumisen tarpeen tai hoivavietin, kun sen elämänarvo määritellään kilohinnoin. Kategorisoimalla nämä eläimet “tuotantoeläimiksi” oikeutetaan asioita, joita pitäisimme sydäntäsärkevinä, jos kyse olisi toisesta eläinlajista.

Harva meistä veisi koiransa kaasuhissiin tainnutettavaksi, jättäisi tämän elämään koko elämänsä betonilla ilman mahdollisuutta ulkoiluun tai vierottaisi vastasyntyneet pennut vuorokauden sisällä syntymästä. Silti tämä on arkea miljoonille tuotantoeläimille – eläimille, joiden tarpeet eivät ole kadonneet, vaan jätetty huomiotta.